Lämpimästi tervetuloa blogiini. Kirjoitan blogissani lapsen tunnetaitojen tukemisesta, myönteisistä kasvatuskeinoista ja hyvinvoivasta ja läsnäolevasta vanhemmuudesta.
Jäähyn käyttö oli paljon esillä viime syksynä. Yhdysvaltalaisen
UCLA-yliopiston
tutkijat Daniel J. Siegel
ja Tina Payne Bryson nostivat esille, että
jäähy on tehoton ja jopa vahingollinen lapsen kehitykselle.
Jäähyn käyttö on lapsen yksin jättämistä vaikeassa tilanteessa. Jäähyn
vaikutus on sama kuin eristäminen. Joissakin perheissä jäähy on
automaattirangaistus eikä sillä ole mitään yhteyttä siihen, mitä
lapsen toivotaan oppivan jäähyn kautta. Jäähyä käytetään innokkaimmin
silloin kun aikuinen on ärsyyntynyt. Siinä tilanteessa aikuisen
itsensä olisi paras mennä rauhoittumaan.
Meidän perhe -lehdessä 1/2015 kerrottiin kehupenkistä.
Kehupenkillä voi jokainen istua vuorollaan, ja muut perheenjäsenet
keksivät, missä kaikessa hän on hyvä ja ihana.
Mitäpä jos kaikki ottaisivat käyttöön kehupenkin jäähypenkin
sijasta? Kun tulee tunne, että tekisi mieli laittaa lapsi
jäähypenkille, aikuinen voisi itse mennä hetkeksi jäähylle ja miettiä,
miksi lapsi käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Mitä tarvetta lapsi
haluaa ilmaista käyttäytymisellään? Käyttäytymisen takana on aina
tunne ja tunteen takana tarve. On tärkeää katsoa lapsen käyttäytymisen
taakse, ydintarpeeseen, mistä tunne ja siitä johtunut käytös on
syntynyt. Kun aikuinen on itse rauhoittunut, on aika siirtyä
kehupenkille ja kumpikin saa kehua kilvan toistaan. Missä kaikessa
lapseni on hyvä? Mitkä ovat hänen vahvuuksiaan? Mistä hän ansaitsee
kehuja? Missä itse olen hyvä? Mitkä ovat omat vahvuuteni? Missä olen
lapseni mielestä hyvä? Mistä hän kehuu minua?
Lapset rakastavat kuulla omia vahvuuksiaan ja hyviä puoliaan. On
tärkeää, että niitä sanotaan ääneen. Yhä uudestaan ja uudestaan.
Lapsen olisi tärkeä kuulla mahdollisimman usein, miten ihana lapsi hän
on ja miten uskomaton onni sinua vanhempana on kohdannut, että olet
saanut juuri hänet lapseksesi. Olet äidille rakas ja isälle tärkeä
ja isovanhempien aurinko.
Ihanaa, että juuri sinä olet meidän
lapsemme.
Mitä positiivista sinä olet tänään sanonut lapsellesi?
Entä mitä positiivisia ajatuksia olet tänään ajatellut itsestäsi ja
omasta vanhemmuudestasi? Mistä sinä kehuisit itseäsi vanhempana?
Aikuisten ja lasten
yhteiset satuhierontatunnit
jatkuvat huhtikuussa. Satuhierontatunneilla on myönteistä yhteyttä,
iloa, leikkiä, voimaannuttavia satuja, läsnäolevaa vanhemmuutta,
rentoutumista ja satuhierontaharjoituksia. Satuhierontatunnilla on
vuorotellen liikunnallisia osuuksia ja satuhierontaa. Tunneilla
käytetään myös elämyksellisiä elementtejä, kuten saippuakuplia,
kankaita ja höyheniä. Satuhierontatunnit on suunnattu n. 2-vuotiaille
ja sitä isommille lapsille.
Helmikuussa pidetyltä satuhierontatunnilta saatua palautetta
Ihanaa lämpöä ja läheisyyttä lapsen ja vanhemman välillä. Lapset
jaksoivat keskittyä ihanien jaloitteluiden
ansiosta. Kotona
vielä mietittiin kovasti miten se jänis loikki ja miten karhu
tallusti. Lapseni tuumasi: meinasin nukahtaa hierontaan!
Eikö se silloin ole hyvän rentoutumisen merkki :)
Liikunnalliset osuudet olivat hyvää vastapainoa seesteisemmille
rentoutuksen hetkille, auttoi leikki-ikäisiä keskittymään. Ryhmämme
oli pieni ja intiimi, mutta luulen, että Heli olisi ohjaajana saanut
vedettyä isommankin ryhmän lämminhenkisellä ja läsnäolevalla
tavallaan. Kiitos — voin lämpimästi suositella kaikille!
Huhtikuun aiheet: Merimaailma
sekä Kevät ja hyönteiset
Ma 20.4. klo 10.00‒10.45 teemana on Merimaailma
. Kaloja,
valaita, merihevosia, meritähtiä. Mitä kaikkea meressä voi olla? Voiko
merestä löytää myös aarteen? Teemme mereen ja kaloihin liittyviä
vuorovaikutusleikkejä ja satuhierontaharjoituksia.
Ma 27.4. klo 10.00‒10.45 teemana on Kevät ja hyönteiset
.
Miten perhoset lentävät ja leppäkertut vipeltävät? Millaisia kukkia
maasta nousee? Miten siemenestä voi kasvaa taikapuu? Teemme kevääseen,
hyönteisiin ja kasvuun liittyviä vuorovaikutusleikkejä ja
satuhierontaharjoituksia.
Valmistuin ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi Helsingin yliopiston
Palmenia-koulutuskeskuksesta. Takana on reilu vuosi opintoja.
Opintoihin on kuulunut luentoja ja harjoituksia esimerkiksi
ratkaisukeskeisyydestä, narratiivisuudesta, dialogisuudesta,
toiminnallisista menetelmistä, mindfulnessista ja positiivisesta
psykologiasta. Olen tehnyt joukon harjoitusvalmennuksia, tavannut
pienryhmääni, referoinut kirjallisuutta ja tehnyt päättötyön omasta
kehittymisestäni ratkaisukeskeisenä valmentajana.
Mitä on ratkaisukeskeisyys? Mitä tekee ratkaisukeskeinen
valmentaja? Ratkaisukeskeisyys on työtapa, jossa hyödynnetään
ihmisten voimavaroja, unelmia, tavoitteita ja osaamista.
Ratkaisukeskeinen valmentaja ohjaa keskusteluprosessia. Hän ei ole
asiakkaan elämänkokemusten ratkaisija ja asiantuntija, vaan hänellä on
tärkeä osuus keskustelun mahdollistajana ja vaihtoehtoisten
mahdollisuuksien etsimisen avustajana. Valmentaminen on prosessi, jossa
valmentaja auttaa ihmistä ottamaan käyttöönsä omia voimavarojaan niin,
että hän voi saavuttaa tavoitteensa. Ratkaisukeskeinen valmennus saa
usein aikaan uusien asioiden syntyä ja tilanteiden jäsentymistä.
Tärkeinä elementteinä työskentelyssä ovat arvostava kuuntelu ja
haastattelu, unelmakeskeinen ajattelu, tavoitteiden luominen ja
konkretisoiminen pieniksi askeliksi, niiden seuraaminen ja
kannustaminen.
Valmennustilanteessa valmentaja kyselee ja voi teettää myös
erilaisia tehtäviä. Valmentaja ei neuvo eikä ohjaa. Valmentajan kautta
et saa vastauksia kaikkiin kysymyksiisi vaan valmentaja auttaa sinua
kysymysten avulla löytämään niitä ratkaisuja itse. Lähtökohtana on,
että ihminen on oman elämänsä asiantuntija ja valmentaja auttaa
asiakasta löytämään ratkaisuja ja vastauksia. Ratkaisukeskeinen
valmentaja auttaa ihmisiä toimimaan heille luontevalla tavalla heidän
omien tavoitteidensa hyväksi.
Valmennukseen voi tulla minkä aiheen kanssa tahansa. Valmennus ei
ole terapiaa, eikä valmennukseen tullessa tarvitse olla varsinaista
ongelmaa, vaan halu selkeyttää omaa elämääsi tässä ja nyt, sekä
hahmotella suuntaviivoja tulevaan. Valmentaja ei analysoi, arvostele
tai ratkaise asioita puolestasi. Valmennuksessa luodaan tila, jossa
valmennettava voi oivaltaa itse.
Toivetila voi olla mikä tahansa. Se voi olla olla uusi suunta
työelämässä, jokin henkilökohtaisen elämään tai perhe-elämään liittyvä
tilanne tai vaikka kuntoiluun motivoituminen. Valmennus keskittyy
tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Ratkaisukeskeinen valmentaminen on
jokaisen asiakkaan kanssa ainutkertainen prosessi, johon ei ole
valmiita kaavoja. Työskentelyn tapa ja kesto määräytyy käsiteltävän
asian ja tilanteen mukaan. Valmennuskertojen määrä on valmennettavan
päätettävissä. Yksi tapaaminen kestää noin tunnin.
Kiinnostuitko? Mitä elämänaluettasi sinä haluaisit jäsentää
ratkaisukeskeisen valmentajan avulla? Ota yhteyttä!
heli@kasvuntaika.fi
Ratkaisukeskeisyydestä voi lukea lisää esim. Ratkesin sivuilta
artikkelista Ratkaisukeskeisyys pähkinänkuoressa.
Valokuva on otettu tammikuussa ratkaisukeskeinen valmentaja
-opintojen voimauttavan valokuvauksen tehtävää varten.
Blogissani on tänään vieraskynäpostaus, blogihistoriani
ensimmäinen. Puheenvuoron saa Sari.
Mutta kun minä haluan sen!!
Mä haluaisin kiitos edes joskus lukea lehden rauhassa!
Et sinä päätä kun minä päätän!
En haluuu-uuu!
Kuulostaako tutulta? Ainakin meidän perheessämme kolmevuotiaan,
melkein viisivuotiaan ja kahden aikuisen kesken tulee joka päivä
tilanteita, joissa vähintään kaksi ihmistä haluavat täsmälleen eri
asioita. Tai molemmat lapset haluavat täsmälleen samaa asiaa, kuten
vaikka sitä yhtä lelua tai juuri tuonväristä liitua. Aikuinen haluaa
juoda rauhassa kahvia, lapsi haluaa aikuisen mukaansa leikkimään. Ja
niin edespäin.
Toisaalta vanhempi pystyy katsomaan asiaa isommasta näkökulmasta,
pystyy ehkä odottamaan hetken, ja ymmärtää, että lapsi ei tarvitse
asioita kiusallaan. Ja toisaalta vanhempikin saa tarvita
asioita. Vanhempikin saa olla väsynyt, ja vanhempi saa haluta välillä
omaa rauhaa. Mitä vähemmän vanhemmalla on omassa tankissa
tahdonvoimaa, sitä vaikeampi on olla empaattinen ja läsnäoleva ja
kärsivällinen sitä omaa kullannuppua kohtaan.
Vanhemmat siis tarvitsevat terveen itsekkyyden taitoja: omien
tarpeiden tunnistamista, rajojen pitämistä, avun pyytämistä ja niin
edelleen. Vaan mistä tietää, mikä on tervettä itsekkyyttä ja mikä ihan
puhdasta muiden laiminlyömistä? Se on nimittäin yksi niistä peloista,
joka usein nousee pintaan, kun pitäisi olla itsekäs. Mistä tiedän,
että en lipsahda sinne toiseen ääripäähän, että ajattelen vain omaa
itseäni ja laiminlyön täysin muut ihmiset?
Tässä blogitekstissä kerron yhden näkökulman, jonka kautta
peilaamalla voi varmistaa, että omien tarpeiden opettelu pysyy terveen
itsekkyyden puolella, eikä lipsahda laiminlyömisen puolelle.
Kenen tarpeista minä olen vastuussa?
Jokainen on lähtökohtaisesti vastuussa omista tarpeistaan.
Vanhempina me olemme lisäksi vastuussa lastemme tarpeista siltä osin
kuin he eivät itse osaa niistä vielä huolehtia. Pienen vauvan kohdalla
vanhemmat ovat vastuussa siitä, että he kuuntelevat lapsen viestejä ja
pyrkivät vastaamaan niihin oikea-aikaisesti ja täsmällisesti. Isomman
lapsen kohdalla vastuu vähenee asteittain. Toisten aikuisten ja
kanssakansalaistemme tarpeista olemme vastuussa yleisen
yhteiskunnallisen järjestyksen tasolla, niin että kohtelemme kaikkia
lähtökohtaisen kunnioittavasti, maksamme veromme ja noudatamme
liikennesääntöjä. Noin esimerkiksi.
Välillä tämän unohtaa. Olemme ehkä tottuneet siihen, että lapsemme
tarvitsevat meitä Aina Ja Kaikessa, vaikka oikeastaan he ovat
kasvaneet jo aika isoiksi. Tai ajattelemme, että olemme vastuussa
toisen ihmisen tunteista, ja joustamme omista tarpeistamme ettei
toiselle tulisi paha mieli. Tai kuvittelemme jo etukäteen, että toinen
ihminen todennäköisesti sanoo ei, vaikka emme ole edes kysyneet
mitään.
Laiminlyömistä on se, että ohitan sellaisen ihmisen tarpeet, josta
olen aidosti vastuussa – lasteni, sairaiden läheisten, tai jonkun
muun, joka ei pysty itsestään huolehtimaan. Tai nostan tärkeämmäksi
sen, mitä minä haluan, ohi sen, mitä toinen tarvitsee. Aina on jotain
sellaista, mitä haluaisin, jos minun ei tarvitsisi huolehtia kenenkään
muun tarpeista: haluaisin ajaa moottoritiellä kahtasataa, nukkua
puolillepäivin, olla maksamatta veroja. Aikuisuuteen kuuluu se, että
oman itsensä lisäksi on vastuussa muistakin.
Tervettä itsekkyyttä puolestaan on huolehtia niistä tarpeista,
joista on aidosti itse vastuussa – siltä osin kuin niistä on
vastuussa.
Jos vauvani on täysimetyksellä ja kieltäytyy pullosta, niin on
tervettä itsekkyyttä jättää menemättä baariin kavereiden kanssa, jos
se aiheuttaisi vauvalle ruokailuongelmia ja minulle itselleni
ahdistusta ja huolta vauvan hyvinvoinnista. Jollekulle saattaa tulla
siitä paha mieli, mutta toisten aikuisten paha mieli ei ole minun
vastuullani. Tervettä itsekkyyttä on myös huomioida, tarvitsisinko
sen baari-illan sijasta jotain toisenlaista omaa aikaa
, ja
miten sen voisi toteuttaa ilman, että lapsi tai minä kärsimme.
Jos puolestaan tiedän, että lapsen tarpeista (ruoka, läheisyys,
turvallisuus) on huolehdittu silloinkin, kun olen pois, eikä minua
itseäni ahdista olla iltaa poissa lapseni luota, niin silloin mikään
ei estä viettämästä omaa aikaa vaikkapa baarissa kavereiden kanssa.
Minun ja lapseni lisäksi päätös tietysti vaikuttaa niihin ihmisiin,
jotka ovat kutsuneet minut mukaansa. He saattavat olla pettyneitä
siihen, etten tule mukaan, tai loukkaantuneita, että valitsen perheen
enkä heitä. Voin hyvin olla empaattinen ja ymmärtäväinen heidän
suhteensa – tottakai on mälsää, jos omat suunnitelmat joskus
kariutuvat. Minä en kuitenkaan ole vastuussa heidän tarpeistaan, eikä
minun tarvitse joustaa omasta hyvinvoinnistani, jotta he saisivat mitä
haluavat. (Ihminen, joka yrittää sellaista vaatia, pistää itse asiassa
oman haluamisensa minun tarpeideni edelle, eikä sekään ole järin
kunnioittavaa.)
Mistä sitten tietää, mikä on haluamista ja mikä on tarvitsemista?
Itse ajattelen sen näin: Ihmisillä on luontaisesti erilaisia
tarpeita. Fyysiset tarpeet, kuten ruoan, levon ja läheisyyden tarve,
ovat usein helppoja hyväksyä. Emotionaaliset ja henkiset tarpeet,
kuten empatian, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, järjestyksen ja
yhteyden tarpeet, ovat välillä vaikeampia hahmottaa, mutta ne ovat
ihan yhtä keskeisiä kuin fyysisetkin tarpeet.
Halu kohdistuu johonkin strategiaan, jolla yritän täyttää
tarvettani. Tarvitsen järjestystä, joten haluan siistin keittiön.
Tarvitsen lepoa ja rauhaa, joten haluan lukea lehden ja juoda kupin
kahvia. Tarvitsen yhteyttä toisiin, joten haluan lähteä baariin
kavereiden kanssa. Ja niin edespäin. Sama pätee lapseen: hän tarvitsee
leikkiä ja hassuttelua, joten hän haluaa juuri sen lelun, joka
sisaruksella on kädessä, koska se herätti hänessä jonkun inspiraation.
Tarpeista tinkiminen johtaa fyysiseen ja henkiseen
loppuunpalamiseen. Tarpeita voi kuitenkin kohdata monilla eri
strategioilla – vaikka ne eroaisivatkin siitä, mitä alunperin
halusin. Usein halu kertoo tärkeitä asioita niistä tarpeista, joita
sen strategian taustalla on, ja sen vuoksi on tärkeää huomata, mitä
haluan. Samoin on tärkeää huomata, mitä lapsi haluaa, ja opetella
tulkitsemaan siitä, mitä hän mahdollisesti tarvitsee. Terveelle
itsekkyydelle keskeistä on kuitenkin se, että jos se oma halu ei
kohtaa muiden tarpeita, niin silloin strategiaa
muutetaan. Edelleenkään en ohita tarpeitani, vaan sen sijaan pyrin
kohtaamaan ne tavalla, joka huomioi myös muiden tarpeet.
Jos joudun kieltäytymään jonkun toisen ehdotuksesta, koska se ei
vastaa omia tarpeitani, voin silti tehdä sen kunnioittavasti ja
selkeästi. Sillä ehkä vastaan toisen ihmisen nähdyksi ja kuulluksi
tulemisen tarpeeseen. Kun lapsi pyytää kaupassa jotain sellaista, mitä
ei voida nyt hankkia, niin voin vastata, että totta, se on hieno,
sinä haluaisit sen, ja nyt se ei ole kauppalistalla
.
Tervettä itsekkyyttä on se, että kunnioitan kaikkien tarpeita, ja
huolehdin niistä, joista olen itse aidosti vastuussa. Käytännössä sen
opettelu on joskus todella vaikeaa. Kohti tervettä itsekkyyttä
-kursseilla harjoitellaan juuri näitä teemoja luottamuksellisessa ja
kunnioittavassa hengessä. Verkkokurssi alkaa 11.3. ja Helsingin
iltakurssi 25.3. Lue
lisää: http://lupaollamina.fi/terve-itsekkyys.
Sari Paavilainen on opettaja, valmentaja ja kahden lapsen
äiti. Sari auttaa vanhempia stressaamaan vähemmän ja onnistumaan
enemmän, välineinään kurssit, valmennukset, blogi ja uutiskirje. Sarin
verkkosivuilta
lupaollamina.fi voit
tilata sähköpostiisi ilmaisen Hyvän vanhemmuuden minikurssin – tai
tule mukaan Kohti tervettä
itsekkyyttä -kurssille verkossa tai Helsingissä Ipanaisella!
Lapsen emotionaalinen turvallisuuden tunne kehittyy kosketuksen
kautta. Jos lapsi saa pienenä hellyyttä, hänen on helpompi itsenäistyä
kuin sellaisen, joka on saanut vähemmän läheisyyttä. Lapsi kehittyy
vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa, ja kaikista vuorovaikutuksen
muodoista kosketus on syvällisin. Kosketus on suora väylä
ihmiseen.
Jukka Mäkelän mukaan kosketuksella pitäisi olla lapsiperheiden
terveysneuvonnassa yhtä keskeinen osa kuin unella, ravinnolla tai
liikunnalla. Kuka pitää huolen, että lapsi saa tarpeeksi
halauksia?
Hellät kosketukset kulkeutuvat syvälle aivoihin alueelle, jossa
ihminen muodostaa kokonaiskuvaa kehostaan ja mielestään.
Kosketuksella on keskeinen merkitys siihen, millaiseksi ja kuinka
ehyeksi lapsi itsensä tuntee. Kun lasta silitetään, erittyy
oksitosiinihormonia, joka tuottaa mielihyvää. Se parantaa stressin
säätelyä, laskee verenpainetta ja lievittää kipua. Samalla se saa
ihmiset luottamaan toisiinsa ja uskomaan toisistaan hyvää.
Antropologissa tutkimuksissa on havaittu, että kulttuureissa,
joissa on paljon hyväntahtoista kosketusta, on vähemmän aggressiivista
kosketusta. Suomalainen kulttuuri korostaa karaisemista ja yksin
selviämistä. Lapset jätetään liian helposti päättelemään itsekseen,
että he ovat ok. Sen sijaan meidän pitäisi kertoa heille ajatuksemme
monin tavoin. Ihminen tarvitsee hitaita kosketuksia, jotka kulkevat
syviä hermosäikeitä pitkin ja kertovat, että minä olen hyvä.
Teen työtä myönteisen koskettamisen parissa. Niin
liikuntaleikkitunneillani, jumpparyhmissäni,
vauvahierontakursseillani
kuin satuhierontatunneillani
koskettaminen on keskeisessä osassa. Aina kun kosketamme, tulemme
kosketetuksi itsekin. Kosketus on huomioon ottamista ja huomatuksi
tulemista. Kädet ovat sydämen jatke.
Lähde: Jukka Mäkelä: Kosketus on lapselle yhtä tärkeää kuin
uni
, Meidän perhe -lehti 2/2015