Kasvun Taian blogi

Syksyisen ja talvisen satuhieronnan jatkoksi kirjoitin keväisen satuhieronnan. Nyt on aika kevätkukkien, muuttolintujen ja kevättuulten.

Tässä satuhieronnassa on viestinä, että lapsi on tärkeä ja rakas juuri sellaisena kuin hän on. Kaikki tunteet sallitaan. Välillä on kiukkuakin, ja se on ok.

Krookuksia, tulppaaneja,
palaavia muuttolintuja,
lempeää kevättuulta,
puron solinaa,
auringon kehräämää kultaa.

Myös sinä, lapseni, olet minulle kultaa.

Olet suloinen kuin krookus,
välillä lempeä kuin kevättuuli,
välillä kiukkuinen kuin pyörremyrsky.

Kaikki tunteet ovat arvokkaita,
kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Olet minulle tärkeä ja rakas
juuri sellaisena kuin olet.

Lapsen selkään voi piirtää kukkia, muuttolintujen reittejä, tuulen huminaa, puron solinaa ja auringon. Kevättuulta ja pyörremyrskyä. Lopussa lasta voi halata. Olet ihana ja rakas. Juuri sellaisena kuin olet.

Olen aikaisemmin kirjoittanut satuhieronnasta seuraavat tekstit:

• Satuhieronta: katse, kosketus ja läsnäolo
• Syksyinen satuhieronta
• Satuhieronta auttaa lasta nukahtamaan
• Talvinen satuhieronta

Mikä merkitys on unilelulla? Millainen on turvallinen ja hyvä unilelu? Tarvitseeko vauva unilelun? Minkä ikäiselle vauvalle voi antaa unilelun?

Hyvä unilelu on pehmeä ja kevyt eikä siitä irtoa pieniä osia kuten vaikkapa nappisilmiä. Unilelulla ei pitäisi olla irtoavia vaatteita tai muita pieniä helposti irtoavia osia. On hyvä, jos unilelusta ei tule mitään ääntä. Hyvä unilelu pysyy kädessä ja vauvan on helppo ottaa siitä ote. Unileluna voi toimia myös harso tai rätti.

Unilelun voi antaa vauvalle heti kun hänellä on tarttumisote olemassa ja hän osaa kääntää päätään. Pienen vauvan unileluksi käy hyvin harsoliina. Uudessa äitiyspakkauksessa on aivan ihana unipupu. Luulen, että siitä tulee monelle vauvalle rakas unilelu.

Pienen vauvan itsesäätely ei ole vielä kehittynyt. Vauva opettelee ensin itsesäätelyä aikuisen avulla ja myöhemmin vähitellen itsekseen. Unilelu voi auttaa pientä lasta rauhoittumisessa ja nukahtamisessa. Lapsi voi näpertää unilelua ja saada sitä kautta turvaa itselleen. Unilelu voi yhdistyä vauvan mielessä samaan turvallisuuden tunteeseen kuin vanhemman kanssa oleminen. Unilelusta voi tulla vaikeiden tilanteiden lohduttaja. Myös unikoulua pidettäessä unilelu voi tuoda lapselle lohtua ja tuttuutta uuden tilanteen äärellä.

Unilelu on hyvä asia, mutta kaikki vauvat eivät kiinny unileluun. Lapset ovat erilaisia eikä unilelu ole välttämättömyys. Toki se voi toimia unentuloa helpottavana tekijänä. Unilelua voi pitää alkuvaiheessa mukana esimerkiksi imetys- tai pulloruokintatilanteissa. Jotkut vauvat tykkäävät äidin tuoksuisesta lelusta tai rätistä, ja lelua voi myös kokeilla leimata pitämällä sitä hetken aikaa äidin paidan alla. Hajuaisti on vauvalle tärkeä, ja hajumuisti on jo pienellä vauvalla hyvin kehittynyt. Vauvat eivät välttämättä aina tykkää, jos unilelua pestään, sillä silloin siitä katoaa tuttu ihana tuoksu. Silti unilelua on hyvä välillä pestä. Unilelu on monille lapsille rakas ja erityinen ja sitä kannattaa kohdella hellästi eikä vain nakata väkisin pyykkikoneeseen.

Oma tuttu unilelu voi tuoda turvaa lapsen ollessa vaikkapa yökyläreissulla tai myös päiväkodin aloittaessa unilelu voi olla tukena nukahtamistilanteissa. Vieraassa paikassa nukahtaminen voi tuntua lapsesta vaikealta, mutta unilelu voi tuoda tuttuutta ja turvallisuutta nukahtamiseen.

Monille unilelu on tärkeä taapero- ja jopa kouluikään asti. Lapsen on hyvä antaa luopua unilelusta omaan tahtiin. Unilelu on monelle rakas lapsuusmuisto—se ihana rätti tai nuhjuinen nalle, joka kaivetaan esille muistojen laatikosta ja jota muistellaan lämmöllä.

Minua haastateltiin Vauva-lehteen unilelun käytöstä. Juttu julkaistiin Vauva-lehden lokakuun numerossa 2015 otsikolla Rakas riepuni! Artikkeli on toiminut pohjana tätä tekstiä kirjoittaessani.

Torstaiaamu.

Puolisoni istuu väsyneenä ja tyylilleen uskollisena ärtyneenä aamiaispöydässä. Esikoinen juoksee pöytään ja istuu isäänsä vastapäätä olevaan tuoliin. Minä vilkuilen kelloon, kohta on lähdettävä. Sitten lapsi alkaa kurkkia hassusti maitopurkin eri puolilta vuorotellen pöydän toisella puolella jurottavaa isäänsä. Lapsi heiluu tuolissaan ja voin jo kuulla, kuinka jompikumpi meistä aikuisista sanoo istupa kunnolla tai keskity siihen syömiseen. Ihmettelen, mitä lapsi oikein tekee.

Kysyn:

― Mitä sä oikein teet?

― Mä katon, kumpi noista on oikee isi, lapsi sanoo hauska pilke silmissään.

(Mitä, eihän isiä ole kuin yksi, melkein sanon.)

― Ai, kumpi niistä eri puolilla olevista isistä? Kysyn kuitenkin.

― Niin, kun niitä on kaksi.

Lapsi on todella innoissaan omasta leikistään.

Syöpä nyt reippaasti, on selkäydinreaktioni. Keskity syömiseen, sen jälkeen Lopeta pelleily, ja aivan varmasti Ei ole kuin yksi isi.

― No, niinpä onkin, kakshan niitä on. Kumpi on susta oikea? Päätän olla suostumatta ilonpilaajan rooliin, vaikka automaattinauha päässäni niin haluaisikin.

Lapsi naureskelee omalle jutulleen, ja on silmin nähden ilahtunut siitä, että minä olen juonessa mukana.

― Toi oikeanpuolinen on oikee isi. En ensin tajunnut, mutta niin se on, toteaa lapsi edelleen jatkuvasti näkökulmaa vaihtaen.

Puolisoanikin naurattaa. Tämä pieni hetki muutti koko aamun tunnelman. Mietin sitä pitkälle päivään. Mietin sitä, miksi pääni sisällä asuu kyynikko. Miksi haluaisin latistaa lapsen ilon? Miksi en antaisi hänen nähdä asioita mielikuvituksen ja sadun maailman silmin, vaikka en itse siihen aina kykenekään?

Suurin ilo, jonka olen oppinut lapsiltani, on se, miten merkittävää on keskittyä tähän hetkeen ja sen tarjoamiin eri mahdollisuuksiin. Jokainen hetki on uusi alku ja sen myötä voin päästää irti edellisestä. Aikuisena joudun usein pysähtymään, ja jopa pysäyttämään itseni, koska huomaan, että nopein tapani reagoida on tuhoisa, latistava ja torjuva. Kun pysähdyn ja kuuntelen oman sisäisen puheeni ensin, voin sitten toimia niin kuin haluan ja olla sellainen vanhempi kuin haluan olla. Ja se on tietoista vanhemmuutta. Torstaiaamuna lapseni oli taas suurin opettajani henkisen kasvun tiellä. Kun toimin tietoisesti, toimin myös niin, että onnellisuus lisääntyi eikä vähentynyt. Lapsen sisäinen liekki ei tukahtunut vaan se palaa iloisesti.

Vieraskynäpostauksen kirjoittaja Elina Kauppila on helsinkiläinen tunne- ja vuorovaikutuskouluttaja, joka pitää kursseja Toimiva perhe, Ihana perhe sekä lasten mindfulness -kursseja yrityksessään Onni & hoivassa. Elina kirjoittaa ja jakaa lapsuusaiheista Ihana perhe -sivullaan, ja häneltä ilmestyy 1.4.2016 lasten mindfulness -kirja nimeltä Kamalan ihana päivä.

Olin lauantaina Parenting Happiness -seminaarissa. Seminaari oli niin antoisa, että ajattelin kirjoitella siitä muutaman ajatuksen tänne blogiini. Seminaari sai alkunsa siitä, kun Makke Leppänen ja Melissa Georgiou olivat alkaneet etsiä seminaaria, missä voisi pohtia omaa vanhemmuuttaan ja parisuhdettaan eikä sellaista löytynyt. He päättivät järjestää seminaarin, jossa saisi arjen vinkkejä vanhemmuuden hulluun maailmaan. Päivään sisältyi luentojen lisäsi kaksi lyhyttä mindfulness-harjoitusta.

Päivän aloitti Makke Leppänen puhumalla vanhemmuuden pimeistä puolista ja oikeanlaisen asenteen kasvattamisesta. Makke kertoi rohkeasti omista epäonnistumisistaan vanhempana (ja niistähän meillä kaikilla on kokemusta – kaikki eivät vain uskalla sanoa niitä asioita ääneen). Maken osuudessa tuli esille, miten stressi ja väsymys vaikuttaa ajatteluun ja miten käyttäytyminen muuttuu stressin alla. Vahvuudet voivat paineiden alla kääntyä heikkouksiksi. Makke puhui myös siitä, miten Suomessa on yleistä ego-orientaatio. Ihmiset miettivät, näyttävätkö he fiksulta tai enhän vaan epäonnistunut tai näyttänyt tyhmältä. Tästä olisi hyvä päästä haasteorientaaitoon: kuinka hyvin suoriuduin suhteessa kykyihihi. Mitä opin tilanteesta?

Maaret Kallion teemana oli Mission possible: Pitkä onnellinen ja roihahteleva parisuhde. Mistä rakentuvat ne parisuhteet, jotka kestävät ja joissa selvitään vaikeista ajoista taas takaisin jaloilleen. Miten mennä myrskyissä kohti ja läpi ja löytää uudelleen silta ja yhteys toiseen. Kaikissa suhteissa tulee katkoksia, mutta keskeistä on se, miten luoda uudelleen yhteys toiseen. Tämä pätee niin parisuhteeseen kuin myös suhteeseen lapsen kanssa. Vanhemmuudessa sillan ja yhteyden rakentaminen on vanhemman vastuulla, parisuhteessa molempien vastuulla.

Jarkko Rantanen puhui aiheesta Vanhemmuus – tunnetaitojen korkeakoulu. Jarkko aloitti luennon kuvaamalla maailman suurinta kuilua, mikä on tietämisen ja tekemisen välillä. Kuinka usein onkin niin, että tietää, miten tilanteessa pitäisi toimia, mutta käytännössä toimiikin juuri päinvastoin. Luennolta sai konkreettisia vinkkejä miten toimia lapsen raivokohtauksen hetkellä. Se ei ole hetki, jolloin kannattaa toimia järjen tasolla (miksi sinä nyt noin teit, enkös ole sanonut jo kymmenen kertaa…) vaan olla sanomatta mitään ja ottaa kiukku vastaan. Lapselle on tärkeää nimetä tunteita, sekä omia että lapsen. Näin lapset saavat tunnesanastoa käyttöönsä. Jarkko kysyi luennolla hyvän kysymyksen: Millaisia lapsia haluamme kasvattaa? Tottelevaisia, auktoriteettiuskoisia vai itsenäisesti ajattelevia? Luennolla käytiin myös läpi vanhemmuuden tunteita ja saatiin ajatuksia siihen, miten hallita omia tunteita vanhempana. Keskeistä on osata pysähtyä ja hengittää, hengittää ja hengittää. Rauhoittaa itsensä. Tärkeää on myös sen muistaminen, etteivät lapset ole hankalia tahallaan. Lapsen aivot ovat vielä kehittymässä, eivätkä he voi hallita tunteitaan. Ajan myötä lapset kasvavat ja tunne-elämä tasoittuu.

Joni Jaakkola puhui siitä, miten oman hyvinvoinnin voi saada arjen prioriteetiksi. Joni painotti sitä, että elämässä voi olla vain yksi prioriteetti kerrallaan. Samalla kertaa ei voi olla prioriteetteina työ, perhe ja oma terveys. Kalenteri näyttää, mihin käytät oikeasti eniten aikaa tällä hetkellä. Vasta kun tekee vähemmän turhempaa, tekee enemmän parempaa. Mitkä ovat elämässä niitä asioita, jotka teet ja mitä et vain tee enää. Joni Jaakkola toi luennolla esille, että suomalaiset katsovat keskimäärin televisiota 27 tuntia viikossa, mutta omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen voi olla vaikea löytää aikaa. Luennolla muistutettiin myös, että kehosi on ainoa paikka, missä elät koko elämäsi. Miten huolehdit kehostasi?

Päivän päätteeksi Ville Ojanen puhui lapsen ja aikuisen sosiaalisista aivoista. Mitä ihmisen sosiaalisista aivoista tiedetään, mikä merkitys tiedolla on vanhemmuuden kannalta ja miten aivojaan kannattaa käyttää. Luennolla keskeiseksi asiaksi nousi yhteyden rakentaminen. Kohtaamisen laatu on ratkaisevaa. Lapsen pitää tulla kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin hän on. Opimme toistojen kautta ja aivot kykenevät muuttumaan. Kun toistat jotain asiaa tarpeeksi, aivot muuttuvat uuteen suuntaan. Kannattaa siis valita tarkasti, mitä asioita lähtee toistamaan elämässä ja vanhemmuudessa. Aivot ovat lähtökohtaisesti suuntautuneet enemmän negatiiviseen kuin positiiviseen, mutta tietoisilla valinnoilla (esim. kiitollisuuden harjoittaminen) aivoja voi suunnata enemmän positiiviseen suuntaan.

Päivän keskeisiksi asioiksi nousivat yhteyden rakentaminen lapseen ja puolisoon, läsnäoleva ja arvostava kohtaaminen ja tunnetaitoinen vanhemmuus sekä ihmisyys. Kaikki luennoitsijat korostivat, että vanhemman on tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan. Päivässä korostui myös inhimillinen vanhemmuus. Kukaan ei ole täydellinen, teorian ja käytännön kuilu on välillä suuri, mutta vanhemmuus on siitä armollista, että aina tulee eteen uusia tilanteita, joissa voi toimia toisin.

Luin viime syksynä mindfulness-ohjaajaopintojen reflektiivistä referaattia varten Myla ja Jon Kabat-Zinnin kirjan Jokapäiväiset ilonaiheet. Kirja innoitti minut pohtimaan tietoista vanhemmuutta. Tietoinen vanhemmuus ei ole temppuja, kikkoja tai tekniikoita vaan tapa elää. Se on tietoisuutta itsestä. Se on ymmärrystä siitä, että vastuu tunteista on aina tuntevalla ihmisellä. Se on armoa ja lempeyttä. Läsnäolemista ja hyväksymistä. Luottamusta.

Tietoinen vanhemmuus on itsemme kasvattamista, jotta voimme kasvattaa lastamme. Kyse on sinällään yksinkertaisista asioista. Siitä, että on läsnä ja kuuntelee lasta. Tiukoissa tilanteissa hengittää syvään ja antaa ajatusten, negatiivistenkin, tulla ja mennä. Keskittyy olemaan tunteen kanssa ja miettii, miksi reagoi niin voimallisesti. Tietoisuus tuo automaattiohjauksen tilalle pysähtyminen hetkeen. Automaattiohjaus on toimimista menneisyyden mallien mukaan, totuttu tapa, miljoona kertaa toistettu, syvään juurtunut toimintamalli. Kun aletaan oppia pysähtymistä ennen reagointia, tuutista ei tulekaan samaa vaan ajatuksiin tulee tilaa ja silloin automaattiohjauksen sijaan mieleen voi tulla erilaisia vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Aina kun tunnistamme ja ymmärrämme jotain omasta lapsuuden kokemuksestamme, se voi toimia oppaanamme omassa vanhemmuudessamme. Kun tunnemme jonkin vanhan ja tuhoista toimintatavan läsnäolon, oli se sitten piittaamaton ja lapsen tunteita vähättelevä äänensävy, lasta paheksuva tai halveksuva ilme tai loukkaava nimittely, voimme tehdä toisenlaisen valinnan. Voimme valita joko automaattisen reagoinnin ja jatkaa samalla mallilla tai voimme päättää tehdä toisin ja tarkastella selkeämmin omaa reaktiota. Omaa toimintatapaa voi tutkia vaikkapa seuraavien kysymysten avulla:

Mitä minä oikein teen juuri nyt? Miksi reagoin niin vahvasti tässä tilanteessa? Mihin tämä minua vie, jos jatkan kulkemista tähän suuntaan? Mitä lapseni todella tarvitsee minulta juuri nyt? Mitä vaihtoehtoja minulla on?

Kysymykset ovat kirjasta Jokapäiväiset ilonaiheet.

Tietoisen, läsnäolevan vanhemmuuden kautta luomme lapselle tilan, jossa hänellä on mahdollisuus olla oma itsensä, koska läsnä tässä hetkessä ei ole vaatimuksia, odotuksia, pettymyksiä, huolia tai pelkoja. On vain tämä hetki ja sen hyväksyminen, mitä tällä hetkellä on. Tietoinen läsnäolo ei tuo ongelmatonta, meditatiivisen rauhallista, haasteetonta tai tasaista lapsiperhearkea. Tietoinen vanhemmuus ei tarkoita ettemme ajoittain kokisi voimakkaita turhautumisen tunteita tai toivoisi, ettei tiettyjä tilanteita syntyisi, kun tunnemme omien tarpeidemme olevan ristiriidassa lapsen tarpeiden kanssa. Jos tuomme tietoista läsnäoloa näihin tilanteisiin, voimme tunnistaa suuttumuksen, katkeruuden ja turhautumisen tunteemme, mutta mytös myötätunnon ja ymmärtäväisyyden tunteemme. Voimme päättää reagoida viisaimman kautta.

Tietoinen suhtautuminen alkaa myötätuntoisella suhtautumiselle itseemme. Oppimalla suhtautumaan lempeämmin sisäiseen kriitikkoomme (sisäinen tuomitseva puhe) sen valta alkaa vähentyä. Opimme olemaan vähemmän kriittisiä itseämme ja toisiamme kohtaan.

Tietoinen vanhemmuus on esillä mindfulness-kursseillani ja myös voimavaroja vanhemmuuteen -päivissä.