Kasvun Taian blogi

Lukijan kysymys

Huudan 3-vuotiaalle lapselleni usein naama punaisena, ja jälkikäteen häpeän käytöstäni. Minulta menee hermot todella herkästi. Erityisen haastavia meillä ovat aamut ja päiväkotiin lähtemistilanteet. Miten tästä raivostumiskierteestä pääsee irti? Anna vinkkejä!

Ensinnäkin on hyvä, että olet miettinyt toimintatapaasi ja haluat siihen muutosta. Lapselle huutaminen ei ole hyvä asia, sen tietää jokainen vanhempi. Silti moni meistä vanhemmista huutaa lapsilleen. Monesti lapselle huutaminen liittyy siihen, että vanhempi itse on väsynyt, stressaantunut ja kuormittunut. Tai se voi liittyä myös siihen, että vanhempi on keinoton eikä keksi siinä tilanteessa muita keinoja kuin äänen korottamisen.

Haasteet usein samoja päivästä toiseen

Lapsiperheissä monesti ne samat tilanteet ovat kuormittavia päivästä toiseen – esim. lähtemis- tai saapumistilanteet tai yöunille meneminen. Kasvatuksen ongelmatilanteille on ominaista toistuvuus ja kuormittavassa tilanteessa on vaikea keksiä uusia, erilaisia toimintatapoja. Siksi näitä päivästä toiseen toistuvia haastavia tilanteita on hyvä miettiä jo etukäteen. Mitä niissä voi tehdä toisin, mitä voimme muuttaa? Mitä voin muuttaa omassa toiminnassani, jotta päiväkotiin lähteminen menisi sujuvasti eikä minun tarvitsisi huutaa lapselle? Voiko heräämistä vähän aikaistaa, jotta lähtemistilanteessa ei tulisi niin kova kiire? Voiko vaatteet laittaa jo illalla pinoon valmiiksi? Voi myös miettiä, onko meillä oikeasti kiire vai tuleeko se kiire vain aikuisen ajatuksista? Mitkä ovat minun odotukseni lapsen käytöksen suhteen? Ovatko ne realistisia?

Miten opetella tauon ottamista?

Huutamisen lopettaminen ei ole ihan helppoa, mutta se on mahdollista. On tärkeä oppia pitämään tauko ennen reagointia. Esimerkiksi mindfulness-harjoitteiden mukaan ottaminen osaksi elämää auttaa ottamaan tietoisen tauon ennen reagoimista. Kun kiukku nousee pintaan, aivot ovat silloin alatiellä etkä pysty järkevään toimintaan. On tärkeää saada aivot takaisin normaalitilaan, ylätielle. Paras keino oman itsen rauhoittamiseen on syvään hengittäminen rauhalliseen tahtiin. Voit auttaa kehoasi rauhoittumaan myös maadoittamalla jalkasi lattiaan. Kun siirrät huomiosi jalkoihisi, saat kontaktin kehoosi ja ajatuksesi siirtyvät aivoista ja kiukustasi pois ja alat vähitellen rauhoittua.

Itselleen kannattaa olla armollinen. Jos huudat paljon lapsellesi, muutosta ei tapahdu ihan hetkessä. Itselleen voi tehdä vaikka tarrakortin, johon laittaa tarran jokaisesta päivästä, kun pystyy olemaan huutamatta lapselle. Kun olet kerännyt kymmenen tarraa, voit palkita itsesi vaikka kukkakimpulla tai hierojakäynnillä. Huutamisen sijaan voit kokeilla kuiskaamista tai vaikka kielen kevyttä puremista. Hypi tasajalkaa, poistu paikalta, käy pesemässä kasvosi kylmällä vedellä, tee mitä vain, millä saat otettua tauon ennen huutamista.

Mitä jos sinulle huudettaisiin töissä?

Mieti tilannetta, että sinä tekisit jonkin asian hitaasti töissä tai eri tavoin kuin esimiehesi toivoi. Auttaisiko se sinua toimimaan jatkossa paremmin, jos esimiehesi huutaisi sinulle lähes päivittäin asiasta? Vai saisiko se sinut pelkäämään esimiestäsi ja vaikuttaisiko se haitallisesti suhteeseesi häneen? Kannattaa asettua lapsen asemaan ja miettiä hänen näkökulmaansa. Lapsi haluaa toimia oikein. Hän tekee parhaansa niillä taidoilla, jotka hänellä on sillä hetkellä käytössä. Tee vakaa päätös, että sinä haluat muuttaa omia toimintatapojasi ja kerro asiasta myös muille, näin onnistumisesi todennäköisyys kasvaa.

Mitä lapseni tarvitsee juuri nyt?

Itselleni hyvä kysymys niissä tilanteissa, kun olen keinoton omien lasteni kanssa, on ollut: mitä minun lapseni tarvitsee juuri nyt? Monesti se on empatia ja lapsen näkökulman tavoittaminen tilanteeseen. Toinen hyvä kysymys on: jos olisin itse lapsi ja samassa tilanteessa, mitä tarvitsisin? Miten toivoisin, että vanhempani käyttäytyisivät? Yleensä paras keino löytyy aikuisen pehmenemisen ja empatian kautta.

Oman itsen työstäminen

Jotta pystyy muuttamaan omia toimintatapojaan, on tärkeää työstää omaa itseään ja käydä läpi omaa saatua vanhemmuutta ja omien vanhempien toimintatapoja, sillä ne vaikuttavat ratkaisevan paljon siihen, millainen vanhempi olet ja millaisia tunteiden säätelykeinoja itselläsi on käytössä. Omia mielen taitojaan on tärkeää harjoittaa. Se, että tutustuu omaan itseen ja omiin tunteisiin, on aina myös lasten etu. Kun olet tasapainossa itsesi ja omien tunteidesi kanssa, annat myös lapsellesi hyvää mallia tunnetaitoisesta elämästä.

Moni on kysynyt minulta viime aikoina, miksi ohjaan mindfulnessia lapsiperheille enkä vaikkapa yrityksissä. Ensinnäkin minun taustani ja vahvin osaamiseni on lapsiperhetyössä – olen työskennellyt koko työurani lapsiperheiden parissa. Toiseksi koen tärkeäksi, että lapset oppivat jo pienenä niitä taitoja, joita tarvitaan myöhemmin opinnoissa, työelämässä, parisuhteessa, vanhemmuudessa ja ylipäänsä kaikissa ihmissuhteissa. Monet työssäkäyvät toivovat saavansa mindfulnessista työkaluja stressinhallintaan, keskittymiskykyyn ja arjen levolliseen kokemiseen. Lapsiperheideen vanhemmat kaipaavat työkaluja erityisesti tunteiden säätelyyn. Mitä, jos jo pienet lapset oppisivat näitä taitoja?

Tunnetaitoja

Olin se kiltti tyttö, joka piilotti kaikki tunteensa sisälleen. Se perfektionistinen suorittaja, joka kirjoitti ylioppilaaksi ällän papereilla mutta joka oli ihan pihalla omien tunteidensa ja itsensä kanssa. Minulla ei ollut kontaktia itseeni eikä tunteisiini. Tiedän, että tämä on tuttu tarina monen muunkin ikätoverini kohdalla. Meidän lapsuudessamme ei opetettu tunnetaitoja.

Tunnetaidot ovat elämän tärkeimpiä taitoja, niitä tarvitaan päivittäin. Kun on hyvät tunnetaidot, tulee paremmin toimeen sekä itsensä että muiden kanssa ja pystyy toimimaan rakentavasti vuorovaikutussuhteissa. Mindfulness auttaa tunnistamaan omia tunteita ja säätelemään niitä. Miten merkittävää onkaan, että lapset oppivat jo pienenä tunnetaitoja. Mitä pienempänä lapset saavat kontaktia itseensä ja tunteisiinsa, sitä empaattisempia ja tunne-elämältään terveempiä nuoria ja aikuisia heistä kasvaa.

Stressinhallintaa

Muistan, että jo aika pienenä reagoin stressiin kovilla päänsäryillä ja nukahtamisvaikeuksilla. Minua stressasi esimerkiksi kokeet ja käsityötunnit. Stressipäänsärky, unettomuus ja tunne kaaoksesta jatkui pitkälle aikuisikään. Minulla ei ollut mitään keinoja stressinhallintaan.

Stressi heikentää ihmisen kykyä muistaa asioita, keskittyä ja olla onnellinen. Rauhoittumisen taidot ovat avainasemassa, kun halutaan vähentää stressiä ja löytää tasapainoa elämään.

Mitä jos lapset jo pienestä alkaen saisivat itselleen keinoja stressinhallintaan? He oppisivat ottamaan pieniä taukoja päivään hengityksen avulla. He oppisivat pysähtymään ja huomaamaan kehonsa tuntemuksia. He oppisivat keinoja, jotka auttavat rauhoittumaan kohti hyvää unta.

Pieniä työkaluja arkeen

Minulle mindfulness on tapa elää ja olla tässä maailmassa. Toivon, että omissa ryhmissäni ja omille lapsilleni olen voinut välittää ainakin näitä asioita, jotka itse olen oppinut mindfulnessin kautta:

• Pysähdy, hengitä ja toimi vasta sitten.
• Älä usko kaikkia ajatuksiasi, joita mieleesi tulee. Monesti ajatuksissamme lyttäämme tai epäilemme itseämme. Olemme paljon enemmän kuin omat ajatuksemme.
• Tunne ja hyväksy tunteesi. Älä vastusta tunnetta, ota se vastaan ja hengitä siihen. Mikä tahansa tunne, voimakaskin, menee ohi.
• Elä arkea uteliaana ja ihmetellen kaikkien aistien avulla.
• Pysähdy ja anna itsellesi lupa vain olla. Suo itsellesi lepohetkiä päivän aikana. Näytä myös lapsille mallia lepoon, rentoutumiseen ja stressinhallintaan.
• Ole lempeä ja armollinen itsellesi.
• Suuntaa ajatuksesi kiitollisuuteen ja positiiviseen kaiken negatiivisen ja huonon huomaamisen sijaan.
• Kun illalla on vaikea nukahtaa, suuntaa ajatukset kehoosi ja hengitykseesi.

Nämä ovat pieniä arjen asioita, joilla on kuitenkin iso merkitys kenen tahansa elämässä. Jos lapset oppivat jo pienenä tunnetaitoja, stressinhallintaa ja armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan, se vaikuttaa väistämättä laajemmin koko elämään. Eivät pelkästään lapset vaan koko yhteiskunta voi terveemmin ja paremmin.

Siksi minä ohjaan mindfulnessia lapsille.

Tässä blogitekstissä on esittelyssä neljä lapsille sopivaa tunteita käsittelevää kirjaa.

Molli

Katri Kirkkopellon kirja Molli kertoo Mollista, joka kärttyisenä ja epäluuloisena elelee talossaan. Eräänä päivänä Sisu koputtaa ovelle. Molli on tuohtunut ja närkästynyt: Kuka kehtaa tulla häiritsemään minua? Hän hätistää Sisun pois. Molli kuitenkin huomaa kaipaavansa Sisua takaisin ja hän alkaa etsiä kirjoista tietoa ystävyydestä ja hymyilemisestä. Vähitellen Molli alkaa muuttua ja samalla muuttuu hänen ympäristönsäkin. Kun Sisu lopulta palaa uudelleen, on hänellä vastassa jotain ihan uutta ja yllättävää.

Kirjassa kiehtoo se ajatus, että olemme tottuneet ajattelemaan itsemme tietynlaisina ja miten kankeita olemme uusille asioille. Muutos on kuitenkin mahdollista ja kun annamme uusien asioiden tulla elämään, se voi muuttua monella tapaa paremmaksi. Tarinan lisäksi pidän myös kirjan kuvituksesta. Mollin ilmeet ovat mainioita.

Kamalan ihana päivä

Elina Kauppilan Kamalan ihana päivä on tarina Meinistä, joka on temperamenttinen pieni ihminen. Meini ja hänen vanhempansa heräävät päivään, jossa aamiainen ei maistu, pukeminen hirvittää ja tavaroita menee rikki. Tunteet räiskyvät päivän aikana. Pidin kirjassa erityisesti kiukkueläimestä, joka lopulta lähtee pois ja hänelle vilkutetaan. Tarinan lopussa oli ihana viiden sormen kiitollisuusharjoitus ja Meinin päivä päättyi rentouttavaan satuhierontaan.

Kirja antaa tunnetaitoja sekä lapsille että vanhemmille. Lisäksi kirjassa on pieniä lapsille sopivia mindfulness-harjoituksia. Mindfulness-harjoitukset liittyvät esimerkiksi aisteihin, hengittämiseen ja ilon ja kiitollisuuden aiheiden miettimiseen.

Elina kesyttää tiikerin

Ben Furmanin kirja Elina kesyttää tiikerin on ratkaisukeskeinen tarina, jossa kiukkukohtaus nujerretaan lapsen omilla ehdoilla ja koko lähisuvun kannustamana. Päähenkilö, Elina, saa kiukkukohtauksia, joista äiti on huolissaan. Elinan mummi muistuttaa, että äidillä itselläänkin on ollut samanlaisia kiukunpurkauksia omassa lapsuudessaan ja että niistä päästiin eroon yhteistuumin tarinateatterileikin avulla.

Tarinan lopussa Ben Furman kertoo kiukkukohtauksista, selittää tarinassa esitetyn ratkaisun periaatteen ja tarjoaa vinkkejä idean soveltamiseen käytännössä.

Piki

Katri Kirkkopellon Piki on tarinallinen kuvakirja ryhmässä tapahtuvasta kiusaamisesta, itsetunnon vahvistamisesta, tunteista ja ystävyydestä. Piki on innoissaan, hän on menossa ensi kertaa metsään, jonne muut lapset ovat rakentaneet majan. Mutta kuinka käykään? Uudet kaverit eivät otakaan Pikiä mukaan, vaan läimäyttävät oven kiinni sen nenän edessä. Onneksi on Iso, jolla on lämmin syli ja jonka sanat rauhoittavat murheellista Pikiä. Yhdessä Ison kanssa Piki miettii, miten päästä leikkeihin mukaan ja millainen on hyvä kaveri. Kirjan viesti on se, että jokainen on oikeus olla olematta kiusattu tai kiusaaja.

Viime aikoina on ilmestynyt muutama aivan loistava tunteita käsittelevät lastenkirja, joten tämä viime vuonna aloittamani postaussarja saa vielä jatkoa. Sarjan ensimmäisessä osassa esittelin viisi kirjaa.

Omat lähtökohtani vanhemmuuteen

Olin lasteni syntyessä sekä sosiaali- että terveysalan ammattilainen. Olin ajatellut, että vanhemmuus on minulle helppoa. Ja kyllähän minulla oli paljon tietotaitoa esimerkiksi lapsen kehityksestä ja osasin myös olla ja leikkiä lasten kanssa, olinhan ollut jo vuosia päiväkodissa töissä. Se, mikä minut yllätti, oli omien tunnereaktioiden voimakkuus ja lisäksi se, miten omien vanhempieni käyttämät toimintatavat puskevat läpi omaan vanhemmuuteeni. Uhkailu, rankaiseminen, kiristäminen, tottelemisen vaatiminen, negatiivisuuden kehässä pyöriminen.

Jo lasteni ollessa pieniä tiesin, että halusin muuta. En halunnut olla se äiti, joka sanoo lapselleen: laitan nämä lelut pois, kun et ole käyttäytynyt kunnolla ja saat sitten ne taas takaisin kun osaat taas käyttäytyä ja totella. Tiesin, että tuo tapa on suoraan minun lapsuusvuosiltani 1970-luvulta – nyt on menty vuosikymmeniä eteenpäin ja kasvatuksesta ja toimivista tavoista tiedetään paljon enemmän.

Pöyristyttävää on, että on edelleenkin ammattilaisia, jotka ohjaavat vanhempia juuri noihin vuosikymmeniä vanhoihin, lapsen ja aikuisen suhdetta vahingoittaviin keinoihin. Ja nämä ihmiset puhuvat näistä jopa positiivisina keinoina, mitä ne eivät todellakaan ole.

Pelkopohjaisista kasvatusmenetelmistä rakkauspohjaisiin menetelmiin

Minun ollessani lapsi käytettiin paljon pelkopohjaisia menetelmiä, kuten pakottamista, uhkailua, kiristämistä, erilaisia rankaisuja, nolaamista, häpäisemistä ja myös lapsen ehdottoman tottelemisen vaatimista. Minut kasvatettiin tottelevaiseksi ja kiltiksi lapseksi, ja olen tehnyt ison työn aikuisena, että olen päässyt siitä ylikiltin tytön roolista eoron. En halunnut kasvattaa omia lapsiani näin. Halusin kasvattaa heitä rakkauden ja yhteyden kautta. Mutta miten se olisi mahdollista, kun omasta selkärangasta puski nuo vanhat menetelmät?

Rakkauspohjaisissa menetelmissä kasvatus ei perustu rangaistuksiin ja lapsen pelkoon vaan lapsen ja aikuisen väliseen tunne- ja tarvetason yhteyteen. Aikuisen roolina on ohjata ja opettaa lapselle sopivaa käyttäytymistä esimerkkien ja rajojen kautta, joita vahvistetaan kunnioituksella ja empatialla. Lapsella on myös oikeus tulla kuulluksi ja hänen tunteensa ja tarpeensa otetaan huomioon ilman että aikuinen jyrää häntä omalla toiminnallaan.

Oman itsen työstäminen vanhempana

Halusin kasvattaa empaattisia ja tunnetaitoisia lapsia, mutta nämä ominaisuudet tuntuivat puuttuvan minulta itseltäni. Alkoi luennoilla ja kursseilla käyminen ja oman itsen työstäminen. Opettelin aktiivista ja empaattista kuuntelua ja minä-viestien käyttöä. Opettelin tunnistamaan omia tunteitani, jotta voin tunnistaa niitä myös lapsissani. Opettelin tunnistamaan omia tarpeitani, jotta voin tunnistaa niitä lapsissani ja pystyn näkemään heidän käyttäytymisensä taakse. Opettelin näkemään hyvää lapsissani ja koko perhe-elämässämme. Opettelin keinoja omaan itsehilliintään ja rauhoittumiseen. Työstin itseäni, jotta voin olla parempi vanhempi.

Olen käynyt vuosien ajan kursseilla ja luennoilla, jotta olen nyt vanhempana rauhallinen ja empaattinen. Nyt olen koonnut vuosikausia opiskelemani asiat neljän viikon verkkokurssiksi, jotta kaikkien tie vanhemmaksi, joka ei enää käytä uhkailua, rankaisemista, kiristämistä, lapselle jäkättämistä ja jankuttamista, ei olisi ihan niin pitkä kuin minun oma polkuni on ollut.

Työpäivän jälkeen kiireisenä kauppaan, lapsi on mukana. Sekä vanhemmalla että lapsella on jo vähän nälkä. Aikuinen ajattelee, että ihan nopeasti hoidan ostokset. Kaikki menee hyvin, kunnes lapsi näkee karkkihyllyn. Haluan karkkia, osta mulle karkkia, haluan tuon pussin, jossa on sekä hedelmäkarkkeja että salmiakkia. Mä haluuuunn!!!! Ja kun aikuinen ei ole kuulevinaankaan, lapsi toistaa tuon kaiken entistä kovemmalla äänellä ja kenties tehostaa sanomaansa heittäytymällä makaamaan lattialle. Kuinka monelle vanhemmalle tämä on tuttu tilanne? Luulen, että aika monelle.

Aika tyypillinen toimintatapa monelle väsyneelle, stressaantuneelle ja nälkäiselle vanhemmalle on seuraavanlainen:

Lapsi haluaa karkkia. Aikuinen toteaa ensin normaalilla äänellä: Tule pois, me ei nyt tällä kertaa osteta karkkia. Mitään ei tapahdu, lapsi huutaa kovemmin haluavansa karkkia. Seuraavaksi aikuinen ottaa lasta kädestä ja tiuskaisee lapselle: Nyt mennään. Me ei mitään karkkeja osteta. Lapsi itkee entistä kovemmin, aikuinen alkaa viedä väkisin häntä kohti kassaa. Aikuinen tuntee, kuinka kaikkien muiden kaupassa olevien asiakkaiden katseet nauliutuvat häneen. Aikuista hävettää lapsen huuto ja hänen suhtautuminen muuttuu entistä kovemmaksi lasta kohtaan. Hän riuhtoo lasta ja katsoo häntä kiukkuisella ilmeellä. Kenties hän alkaa myös uhkailla lasta, ettei enää koskaan ota lasta mukaan kauppaan tai ettei lapsi enää ikinä saa karkkia.

Mitä tässä tapahtuu lapsen kannalta?

Hänet ohitetaan täysin. Hän ei tule nähdyksi, kuulluksi eikä kohdatuksi. Aikuinen ei pysähdy lapsen tarpeen ja tahdon äärelle.

Miten tilanteen pystyy hoitamaan lasta kuunnellen ja empaattisesti?

Aikuisen olisi tärkeää pysähtyä lapsen äärelle ja sanoittaa hänelle tilannetta: Huomaan, että haluat karkkia. Sinua harmittaa, kun et saa karkkipussia. Meillä ei ole tänään karkkipäivää. Sinua harmittaa, mutta kyllä me tästä selvitään. Tule syliin, mennään kassalle. Näin lapsi tulee kohdatuksi, hänen tunteensa tulevat sanoitetuiksi. Hän saa empatiaa, hänet on kuultu. Voi olla, että lapsi silti huutaa ja raivoaa, mutta joka tapauksessa tilanne on lapsen kannalta paljon turvallisempi kuin se, että aikuinen retuuttaa häntä vihaisena kohti kassaa ja uhkailee sanoillaan ja ilmeillään.

Aikuisen on hyvä käyttää eri aistikanavia lapsen rauhoittamiseen:

• lempeää kosketusta ja silittelyä
• pehmeää ja empaattista ääntä
• lempeää, hyväksyvää katsetta

Näin lapselle luodaan turvaa.

Kun aikuinen auttaa lasta rauhoittumaan, lapsen omat säätelykeinot kehittyvät vähitellen. Lasta ei jätetä tilanteessa liian yksin.

Mikä on sinun tapasi hoitaa tilanne kaupassa?