Tulin äidiksi 29-vuotiaana. Olin ajatellut etukäteen, että minusta tulee ihana äiti. Olin opiskellut sosionomiksi ja ollut töissä päiväkodissa. Olin toimintaterapeuttiopintojeni loppusuoralla odottaessani esikoista. Olin tehnyt vuosia töitä lasten harrasteryhmien ohjaamisen parissa. Lasten maailma oli minulle tuttua. Ja koska lasten kanssa oleminen oli minulle tuttua, ajattelin, että myös vanhemmuus on minulle helppoa ja ihanaa.
Sain esikoisen, joka oli kovin itkuinen, hän itki vatsavaivojaan monta tuntia päivässä. Olin etukäteen kuvitellut, että kun minusta tulee äiti, olen pullantuoksuinen ja kun mies tulee töistä kotiin, meillä on aina hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ja niitä vastapaistettuja pullia. Ja olemme lapsen kanssa iloisia ja onnellisia. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun mies tuli töistä kotiin, olin vastassa usein kiukkuisena ja ehkä juuri ja juuri olin ehtinyt vaihtaa päälleni päivävaatteet. Ruokaa yleensä oli, mutta niitä ihania vastapaistettuja pullia ei ollut koskaan. Pääasiassa olin aika kiukkuinen ja olin jatkuvasti väsynyt. En osannut antaa hoitovastuuta miehelle, sillä minun piti suorittajaäitinä hoitaa kaikki itse. Niin lapsi, koti kuin kaikki muukin. Suorittaminen, joka oli ollut pitkään läsnä elämässäni ja näkynyt opiskeluissani, oli siirtynyt vanhemmuuteen.
Parin vuoden päästä syntyi vielä toinen lapsi. Arki asettui uomiinsa ja moni asia sujui hyvin. Kävimme kerhoissa, puistossa ja tapasimme ystäviä. Tykkäsin olla kotona lasten kanssa. Luimme paljon kirjoja, loruttelimme, leikimme. Meillä oli mukavaa, mutta minä olin usein kireä kuin viulunkieli. En osannut rentoutua ja rauhoittua. Harvoin pysähdyin hetkiin. Koko ajan piti tehdä jotain. Piti tehdä ruokaa, pyykätä, leikkiä lasten kanssa, siivota kotia. Vaikka tein paljon lasten kanssa, en omasta mielestäni kuitenkaan osannut tehdä asioita oikealla tavalla. Aina olisin voinut tehdä paremmin. Puhuin itselleni rumasti. Näin itseni rumana ja usein huonompana kuin muut. Äitinä tiesin olevani hyvä ja meillä oli moni asia todella loistavasti. Silti soimasin tapaani olla vanhempi. Olin usein stressaantunut, ja stressi johti uniongelmiin.
Löysin mindfulnessin muutama vuosi
sitten. Menin kurssille löytääkseni apua unettomuuteeni. Ajattelin,
että saan elämääni keinon, jolla voin vaikuttaa unettomuuteeni.
Ensimmäisen kurssin käyminen johti seuraavaan ja taas
seuraavaan. Mindfulness alkoi avautua minulle
pikku hiljaa. Hain keinoa unettomuuteeni, onnekseni sain
mindfulnessista paljon enemmän. En pelkästään
yhtä keinoa vaan kokonaan uudenlaisen hyvinvoivan elämäntavan. Opin
olemaan rennompi ja levollisempi arjessa. Koko ajan ei tarvitse tehdä
jotain. Opin pysähtymään hetkiin. Opin olemaan myötätuntoisempi
itselleni ihmisenä ja vanhempana. Opin näkemään elämässä ja arjessa
kauneutta ja positiivisuutta. Muistan joskus ajatelleeni, että hokema
Onni löytyy arjesta
on suuri vitsi. Arki on pakkopullaa ja
ikävää, onni löytyy lomalta tai viikonlopusta. Arki tuntui
suorittamiselta eikä silloin ole aikaa miettiä onnellisuutta tai
pysähtymistä. Nyt arki tuntuu parhaalta osalta elämää. Arki pienine
kohtaamisineen ja hetkineen.
Minun mindfulness-polkuni johti myöhemmin ohjaajakoulutukseen asti. Mindfulness on tuonut niin paljon hyvää elämääni, että haluan tarjota myös muille vanhemmille mahdollisuuden tutustua mindfulnessiin.
Mitä, jos sinäkin olisit rento ja hyvinvoiva vanhempi? Tutustu Voimavaroja vanhemmuuteen -verkkovalmennukseen!
Avainsanat: vanhemmuus, mindfulness, voimavaroja vanhemmuuteen, myötätunto